Mitä viikosta jäi käteen?

Mitä viikosta jäi käteen?

Niin, nyt kun tämä kirjavinkkaus/elämysautoviikko on takana on hyvä hetkeksi pysähtyä pohtimaan, että mitä siitä jäi käteen?

Ensimmäisenä on pakko todeta, että kaikilla paikkakunnilla lapset olivat aivan ihania! Oli mukavaa seurata heidän alkujännitystään, innostustaan ja leikkiin mukaan heittäytymistään. Pienimmät, eskarilaiset, oli tietenkin kaikista helpointa höynätä mukaan, mutta saimme huomata, että mitä pienempi koulu, sen helpompaa oli isommatkin saada mukaan toimintaan. Jotkut ison koulun nelosluokkalaiset tuntuivat tuntevat lievää myötähäpeää, kun aloin leikkimään kalosseilla ja maustepurkeilla, mutta onneksi hekin olivat vähemmistössä.

Yksi epämiellyttävä tilanne sattui ensimmäisenä päivänä, kun Ruuti-täti puhui koulukiusaamisesta (minulla oli siis myös kasvattava ote tarinointini lomassa!) ja yksi poika heitti ikävän kommentin. Puhuin “Ruuti-täti ja Ukko” -nimisestä kirjasta tutusta Ukko-pojasta ja sanoin, että hänellä oli kummallinen käsitys siitä mitä hauskanpito on, se nimittäin oli kirjan Ukon mielestä kavereiden kiusaaminen. Kysyin lapsilta, että onko se kivaa ja kuorossa kuului “Ei”. Sanoin, että se ei ole kivaa ja niin ei saa tehdä ja kukaan ei halua olla semmoisen kaveri joka kiusaa toisia. No, tämä paikalla ollut pikkupoika heitti kommentin, että “On se kivaa! Minusta ainakin on kivaa kiusata tuota (ja sitten hän sanoi tytön nimen)!!” Katsoin tyttöä ja hänen ilmeestään näki, että nyt osui ja upposi. Tuli ihan hirveän paha mieli ja olisi tehnyt mieli alkaa ojentaa poikaa ihan “tädin kädestä”, mutta enhän siinä tilanteessa oikein voinut, enkä keksinyt mitään nasevaa sanottavaa tälle pikkumiehelle. Kun katsoin opettajaa hän näytti katselevan seinille, ihan kuin ei olisi koko kommenttia kuullutkaan! Keskustelimme Jukan kanssa asiasta ryhmän poistuttua ja toivon todella, että myös opettaja keskusteli luokassa oppilaidensa kanssa asiasta. Minulle ainakin jäi paha mieli pitkäksi aikaa sen pikkutytön puolesta.

Pääsääntöisesti luokat olivat mukavia, jotain pientä kähinää kuitenkin joskus oli ja yhden kerran jouduin keskeyttämään koko esityksen ja ojentamaan ihan kovaan ääneen neljää poikaa, jotka alkoivat kähinöidä keskenään kesken kaiken. Pojat näyttivät noloilta, lopettivat ja olivat lopun aikaa ihan sievästi.

Lapsilta tuli myös todella yllättäviä kysymyksiä. Niihin vastaaminen oli välillä haasteellista, mutta opettajien palautteesta päätellen olin selviytynyt kunnialla myös näistä, välillä aika kiperistäkin kysymyksistä. Sain myös positiivista palautetta siitä, miten otin lapset mukaan ja osallistin heitä tarinaan. Ja paras palaute oli ehdottomasti ne pienet vierailijat, jotka ennen lähtöä sanoivat: “Saadaanko me halata sua, Ruuti-täti?” Se tuntui todelliselta työvoitolta!

Kun Jukka kysyi perjantaina viimeisellä paikkakunnalla viimeisen ryhmän lähdettyä, että jos olisin maanantaina tiennyt sen minkä nyt tiedän, niin olisinko silti lähtenyt mukaan? Vastaus on KYLLÄ! Viikko oli raskas, mutta todella antoisa. Hyviä hetkiä oli selvästi enemmän, kuin huonoja ja tässä vahvistui se sama minkä jo tiesinkin: Kirjavinkkaus on se mun juttu!